Työ uuvuttaa, stressaa, kuormittaa, musertaa…
Kuitenkin se on jotain, jota rakastan.
Se on kutsumus ja haluan antaa sille kaikkeni.
Uskon, että pystyn kyllä pinnistämään vielä vähän kovemmin,
koska se on tärkeää.
Tunnen, että minun täytyy; minua tarvitaan.
Tunne, on juuri se, joka tekee työstä kutsumuksen: tunne työn merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä, tunne yhteenkuuluvuudesta oman työyhteisön sisällä, tunne omasta tarpeellisuudesta, tunne oman panoksen merkityksestä. Tunnetta onkin vaikeaa ellei lähes mahdotonta irrottaa siitä, mikä kullekin on henkilökohtaisesti tärkeää ja läheistä.
Kutsumuksensa toteuttajalla on valtava etu puolellaan työssään selviytymisen kannalta, sillä kaikki ne syvät positiiviset kokemukset ja se merkityksellisyyden tunne, jota rakastettu työ voi tarjota, auttavat jaksamaan ja kehittymään työssä jatkuvasti. Kuitenkin tunteiden liika sitominen päivittäiseen työhön tuo mukanaan myös varjonsa. Työn vaikeudet ja haasteet tai ihan vain silkka määrä voi paisua aivan kohtuuttomiin mittoihin, jos siihen suhtautuu liian henkilökohtaisesti: vastoinkäymisetkin tuntuvat ja sitoutuminen voi viedä pidemmälle kuin oikeasti olisi rahkeita venyä. Siinä missä tunteet voivat siis olla kannatteleva ja energiaa antava voima on niillä valitettavasti myös kyky johdattaa uupumuksen kierteeseen, josta on vaikea päästä pois.
Opettajan kutsumustyötä aloittelevana aikuisen alkuna on oma suurin haasteeni varmasti juuri sen balanssin löytämisessä, kuinka paljon lopultakin voin itsestäni työlleni antaa ja kuinka paljon on liikaa. Miten rajaan omaa sitoutumistani työhön niin, etten kutsumuksen palossa tule sitoneeksi koko elämääni vain työn ympärille. Haaste on todellinen vaikka se näin aukikirjoitettuna hullulle kuulostaakin. Kyllähän jo itsesuojeluvaisto pitää huolta, että työ ja muu elämä pysyvät tasapainossa. Ja eihän opettajan työssä tunteista, herkkyydestä nähdä ja kuulla oppilaita ja sitoutua heidän tukemiseensa ole kuin hyötyä, eihän?
Voin rehellisesti sanoa, että elämäni hienoimpia ja palkitsevimpia kokemuksia ovat olleet ne hetket, kun olen aidosti sitoutunut auttamaan ja tukemaan oppilastani ja se on kantanut hedelmää. Kun sain vuoden päätteeksi matematiikkaa kaiken yli pelkäävältä ja inhovalta oppilaaltani kirjeen, jossa hän kirjoitti: ”Et ole paras ope ikinä vain siksi, että tykkäät peleistä ja elokuvista, vaan sun ansiosta sana ’matikka’ ei enää satuta mun sielua. Kiitos.”, tuntui se kauneimmalta kiitokselta maan päällä.
Kouluvuoden aikana tunsin oppilaani tuskan vaikeasta oppiaineesta ja se sai minut sitoutumaan hänen auttamiseensa. Tunneherkkyys ja syvän empatian salliminen itselle loivat tilan, jossa oppilas uskalsi avautua minulle vaikeuksistaan ja jossa hän oppi luottamaan minuun opettajana. Tuo luottamus antoi minulle valtavasti energiaa ja syvensi entisestään sitoutumistani. Ja lopussa kiitos seisoi.
Olisi kuitenkin kaunistelua jättää ulos se tosiasia, että ylimääräiset ponnisteluni oppilaan hyväksi tekivät työstä vuoden kuluessa alati raskaampaa ja uuvuttavampaa. Kenties sitoutumisen raja olisi saanut mennä jo siinä, kun toista kuukautta putkeen romahdin työpäivän päätteeksi uupuneena kahden tunnin päiväunille joiden jälkeen heräsin vielä loppuillaksi valmistelemaan, hiomaan ja kehittelemään parempaa ja parempaa materiaalia ja tukimentelmiä päiviini mahtumatta mitään muuta.
En vielä tuon ensimmäisen työvuoteni aikana kokenut tilannetta varsinaiseti ongelmaksi, minullahan oli missio ja kutsumus. Olen kuitenkin varma, että pidemmän päälle se intensiteetti, jolla työtäni tuon vuoden aikaina tein, ei kestäisi. Minun on löydettävä oman jaksamiseni kannalta turvallisempi tapa pitää tunteet mukana työssä.
