Työ uuvuttaa, stressaa, kuormittaa, musertaa…
Kuitenkin se on jotain, jota rakastan.
Se on kutsumus ja haluan antaa sille kaikkeni.
Uskon, että pystyn kyllä pinnistämään vielä vähän kovemmin,
koska se on tärkeää.
Tunnen, että minun täytyy; minua tarvitaan.
Tunne, on juuri se, joka tekee työstä kutsumuksen: tunne työn merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä, tunne yhteenkuuluvuudesta oman työyhteisön sisällä, tunne omasta tarpeellisuudesta, tunne oman panoksen merkityksestä. Tunnetta onkin vaikeaa ellei lähes mahdotonta irrottaa siitä, mikä kullekin on henkilökohtaisesti tärkeää ja läheistä.
Kutsumuksensa toteuttajalla on valtava etu puolellaan työssään selviytymisen kannalta, sillä kaikki ne syvät positiiviset kokemukset ja se merkityksellisyyden tunne, jota rakastettu työ voi tarjota, auttavat jaksamaan ja kehittymään työssä jatkuvasti. Kuitenkin tunteiden liika sitominen päivittäiseen työhön tuo mukanaan myös varjonsa. Työn vaikeudet ja haasteet tai ihan vain silkka määrä voi paisua aivan kohtuuttomiin mittoihin, jos siihen suhtautuu liian henkilökohtaisesti: vastoinkäymisetkin tuntuvat ja sitoutuminen voi viedä pidemmälle kuin oikeasti olisi rahkeita venyä. Siinä missä tunteet voivat siis olla kannatteleva ja energiaa antava voima on niillä valitettavasti myös kyky johdattaa uupumuksen kierteeseen, josta on vaikea päästä pois.
Opettajan kutsumustyötä aloittelevana aikuisen alkuna on oma suurin haasteeni varmasti juuri sen balanssin löytämisessä, kuinka paljon lopultakin voin itsestäni työlleni antaa ja kuinka paljon on liikaa. Miten rajaan omaa sitoutumistani työhön niin, etten kutsumuksen palossa tule sitoneeksi koko elämääni vain työn ympärille. Haaste on todellinen vaikka se näin aukikirjoitettuna hullulle kuulostaakin. Kyllähän jo itsesuojeluvaisto pitää huolta, että työ ja muu elämä pysyvät tasapainossa. Ja eihän opettajan työssä tunteista, herkkyydestä nähdä ja kuulla oppilaita ja sitoutua heidän tukemiseensa ole kuin hyötyä, eihän?
Voin rehellisesti sanoa, että elämäni hienoimpia ja palkitsevimpia kokemuksia ovat olleet ne hetket, kun olen aidosti sitoutunut auttamaan ja tukemaan oppilastani ja se on kantanut hedelmää. Kun sain vuoden päätteeksi matematiikkaa kaiken yli pelkäävältä ja inhovalta oppilaaltani kirjeen, jossa hän kirjoitti: ”Et ole paras ope ikinä vain siksi, että tykkäät peleistä ja elokuvista, vaan sun ansiosta sana ’matikka’ ei enää satuta mun sielua. Kiitos.”, tuntui se kauneimmalta kiitokselta maan päällä.
Kouluvuoden aikana tunsin oppilaani tuskan vaikeasta oppiaineesta ja se sai minut sitoutumaan hänen auttamiseensa. Tunneherkkyys ja syvän empatian salliminen itselle loivat tilan, jossa oppilas uskalsi avautua minulle vaikeuksistaan ja jossa hän oppi luottamaan minuun opettajana. Tuo luottamus antoi minulle valtavasti energiaa ja syvensi entisestään sitoutumistani. Ja lopussa kiitos seisoi.
Olisi kuitenkin kaunistelua jättää ulos se tosiasia, että ylimääräiset ponnisteluni oppilaan hyväksi tekivät työstä vuoden kuluessa alati raskaampaa ja uuvuttavampaa. Kenties sitoutumisen raja olisi saanut mennä jo siinä, kun toista kuukautta putkeen romahdin työpäivän päätteeksi uupuneena kahden tunnin päiväunille joiden jälkeen heräsin vielä loppuillaksi valmistelemaan, hiomaan ja kehittelemään parempaa ja parempaa materiaalia ja tukimentelmiä päiviini mahtumatta mitään muuta.
En vielä tuon ensimmäisen työvuoteni aikana kokenut tilannetta varsinaiseti ongelmaksi, minullahan oli missio ja kutsumus. Olen kuitenkin varma, että pidemmän päälle se intensiteetti, jolla työtäni tuon vuoden aikaina tein, ei kestäisi. Minun on löydettävä oman jaksamiseni kannalta turvallisempi tapa pitää tunteet mukana työssä.
Juulia
Kuinka ihana tarina siitä, millaista opettajuus voi parhaimmillaan olla. Olet tehnyt hurjam ison ja tärkeän työn kyseisen oppilaan eteen, ja todellakin ansainnut kiitokset!
VastaaPoistaMutta kuten sanottu, on itsensä ja tunteidensa likoon laittamisella varjopuolensa, ja erityisesti pidemmän päälle kovan panostuksen aiheuttama stressi voi olla romahduttava. Miten siis toimia? Miten pitää omasta jaksamisesta huolta niin, että olisi kuitenkin mahdollista toteuttaa kutsumusammattia upein, palkitsevin lopputuloksin?
Rehellisesti sanottuna en tiedä tähän vastausta. En ainakaan ns. oikeaa vastausta. Eikä sellaista ehkä ole olemassakaan. Mutta yksi ajatus minulle tuli, ja se kuuluu seuraavasti: Anna itsellesi enemmän aikaa.
Ymmärtääkseni olit kertomassasi tapauksessa saanut oppilaan matikkasuhtautumisen muutoksen aikaan yhden lukuvuoden aikana. Ihailtava juttu, kuten jo aikaisemmin sanoin. Ja kuten sinä kerroit, järkyttävän työläs. Yksi lukuvuosi on loppujen lopuksi todella lyhyt aika, joten noin ison edistysaskeleen saavuttaminen tuollaisessa ajassa vaatii suhteettoman suuren työmäärän käytettävissä olevaan aikaan nähden. Ehdotukseni on, että entä jos sama muutos pyrittäisiin saavuttamaan pitemmällä aikavälillä? Näin opettajan työtaakka voisi helpottua, ja saatettaisiin tavoittaa hyppysellinen sitä paljon kaivattua kiireettömyyttäkin.
Tässä vaiheessa herää tietenkin ajatus, että parempihan se on mitä nopeammin edistystä tapahtuu. (Tai kuten armeijassa kuulemani mukaan on tapana sanoa, "Mitä nopeammin, sen nopeammin".) Ymmärrän kyllä mihin tuo ajatus perustuu, enkä kiellä sitä että omatkin aivoni pyrkivät ajattelemaan noin. Mutta onko nopea eteneminen oikeasti niin tärkeää, että se kannattaa asettaa toiminnassa etusijalle? Mihin meillä on elämässä kiire?
Mielestäni jo se olisi suuri saavutus, jos oppilaaseen saisi ala-asteen loppuun mennessä istutettua edes pienen ajatuksen siemenen siitä, että ehkä matikka ei olekaan niin kauhea aine. Oppilaalla on kuitenkin koko elämä vielä edessään, ja vaikka juuri sinä et häntä enää opettaisikaan, se työ mitä olet hänen eteensä tehnyt (tai työ, jonka olet aloittanut) kantaa vielä pitkään, ja muut opettajat voivat siitä jatkaa.
Olisihan se ihanaa jos voisimme saada suuria, silminnähtäviä muutoksia aikaan lyhyessä ajassa, mutta vaikka periaatteessa pystyisimme siihen, ei sellainen ole järkevää jos toimimme oman jaksamisemme kustannuksella. Opettajan pitkäaikainen stressaantuminen ja loppuunpalaminen on vaakakupissa suurempi paha kuin muutaman oppilaan merkityksellisistä saavutuksista muodostuva hyvä. Jos olet stressaantunut/loppuunpalanut, kuinka jaksat auttaa oppilaita saavuttamaan pienempiäkään onnistumisia? Täydellisyyden tavoittelun sijaan meidän kannattaisi pyrkiä hyväksymään omien kykyjemme rajallisuus sekä tosielämän realiteetit, ja luottaa siihen että se työ mihin pystymme oman jaksamisemme rajoissa on tärkeää ja luo pohjan oppilaan jatkuvalle kehitykselle.
Ja kuka ties, vaikka kiitoskirjettä ei tulisikaan heti lukuvuoden lopussa, ehkä saat saman kirjeen muutaman vuoden kuluttua?
VastaaPoista”Et ole paras ope ikinä vain siksi, että tykkäät peleistä ja elokuvista, vaan sun ansiosta sana ’matikka’ ei enää satuta mun sielua. Kiitos.” Tuon luettuani oli vaikea keksiä sanottavaa. Olet tehnyt aivan loistavaa työtä.
Kirjoituksesi oli todella hyvin kirjoitettu, ja samaistun ajatuksiisi voimakkaasti. Opettajan kantavana voimana on kutsumus työhön, mutta samalla se saattaa tuoda mukanaan myös uupumista. Olen itsekin voimakkaasti työlleni omistautunut. Tiedostan, että teen töitä liikaa, mutta toisaalta taas koen valtavaa vastuuta oppilaiden oppimisesta. Tähän täytyy kuitenkin löytää tasapaino uupumisen ehkäisemiseksi. Lisäksi on hyvä tiedostaa tämä tasapainon merkitys jatkuvasti ja pysyä päätöksissään. Jos työlleen antautuu liikaa, uupuu varmasti ennemmin tai myöhemmin. Itse koen olevani onnellisessa asemassa, koska kiireinen perhe-elämä pitää huolen siitä, että vapaa-ajalla en ehdi miettimään juuri muuta. Koen tästä kuitenkin usein huonoa omatuntoa… Jos ja kun joskus pääsen tekemään opettajan töitä täyspäiväisesti, aiheeseen pitää kiinnittää enemmän huomiota. Luulisin, että opettajanhuoneesta saa hyvää vertaistukea ja käytännön vinkkejä.