Opettajan työ on henkisesti kuormittavaa, ja opettajat ovatkin yksi väsyneimmistä ammattiryhmistä lääkäreiden ohella. Opettajan työ on paljon muutakin kuin pelkkää opettamista: se on muun muassa kasvattamista, rakastamista, psykologina ja sosiaalityöntekijänä olemista ja paljon muuta. Ei siis ihme, että osa opettajista kokee jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä.
Mielestäni vanhemmuus rakentuu perimmäisenä huolehtimisen ja kasvattamisen periaatteelle. Se, että vanhempi pystyy huolehtimaan lapsistaan, tarkoittaa toimivassa yhteiskunnassa yleensä sitä, että vanhempi käy töissä. Täten hän ansaitsee rahaa, jolla turvataan vähintäänkin katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa. Kasvattamisella taas annetaan eväät toimia yhteiskunnassa ja rakentaa toimivia ihmissuhteita. Kasvattamin ja huolehtiminen ovat moniulotteisia asioita ja niihin sisältyy paljon muutakin, mutta kaikkea siihen liittyvää toimintaa ohjaa pyrkimys lisätä hyvien asioiden määrää lapsen elämässä.
Kuinka siis yhdistää opettajan työ ja perhe? Itse teen sen siten, että pidän työn ja perhe-elämän pääsääntöisesti toisistaan erillään, mutta annan niiden tukea toisiaan. En tässä yhteydessä tarkoita sitä, etten työpaikalla kertoisi mitään perheestäni tai voisi soittaa lapsilleni, vaan sitä, että työaikana olen ensisijaisesti opettaja, vapaa-ajalla ensisijaisesti äiti ja puoliso. En mielelläni tee töitä kotona siten, ettei minulla olisi aikaa keskittyä myös lapsiini. Opettajana työskennellessäni vanhemmuuteni tukee opettajuuttani ja vapaa-ajalla opettajuuteni tukee vanhemmuuttani. Käytän äitiyttäni hyödyksi opettamisessa ja taas toisaalta käytän äitinä ollessani hyödyksi opettajan roolissa oppimaani.
Minä näen oman tulevan ammattini rikkautena ja omaa vanhemmuutta tukevana asiana. Olen saanut opintojeni aikana opiskella kasvatustiedettä ja lukenut aiheista jotka oikeasti kiinnostavat minua jo pelkästään äityteni vuoksi. Se on auttanut minua omien lasteni kasvattamisessa. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista niin harjoitteluissa, kuin sijaisena toimiessa. Olen nähnyt erilaisista oloista tulevia lapsia, erilaisia vanhempia ja kasvatustapoja. Olen kuullut niin ihania kuin surullisiakin juttuja lasten ja nuorten maailmasta. Tuskin kukaan opettaja voi uransa aikana välttyä tällaisilta asioita. Uskon että juuri sen takia opettaja pohtii omaa vanhemmuuttaan ja omia ratkaisujaan keskivertovanhempaa enemmän. Toisaalta taas se, että minulla on omia lapsia, on auttanut minua opettajan työssä paljon. Minusta vanhemmuus ja opettajan ammatti tukevat toisiaan parhaimmillaan todella hyvin, kunhan ne ovat tasapainossa keskenään.
Kirjoituksesi oli mielestäni hyvin rohkaiseva. Olen vielä kovin nuori eikä lasten hankkiminen ole minulle vielä ajankohtaista, mutta toiveeni kuitenkin on että jossain vaiheessa voisin hankkia perheen. Asiaa miettiessäni olen monesti tullut pohtineeksi kuinka pystyisin sovittamaan työn ja perhe-elämän yhteen. Nykyään tuntuu että opettajantyöstä viljellään paljon erilaisia kauhukuvia, ja myönnän että nämä kauhukuvat ovat purreet minuunkin enemmän tai vähemmän. "Oppilaat ovat kauhukakaroita joita heidän omat vanhempansa eivät ole osanneet kasvattaa, niinpä nykyopettaja joutuukin toimimaan opettajan lisäksi melkeinpä lasten vanhempana..." Tällainen kauhuskenaario ainakin omaan päähäni on muodostunut, vaikka tiedostan sen kyllä olevan epätosi ja kärjistynyt. Mutta jos siinä piileekin jokin totuuden siemen - kuinka sitten jaksaisin olla vanhempana omalle lapselle kun joudun sitä tekemään myös työkseni?
VastaaPoistaAsenteesi on mielestäni todella hyvä ja tasapainoinen. Työ ja perhe-elämä on hyvä pitää tiettyyn pisteeseen asti toisistaan erillisinä. On ilahduttavaa kuulla, että sinulla perhe-elämän ja työn yhdistäminen toimii. Se antaa minulle rohkaisua siitä, että perhe-elämä työn ohessa on mahdollista. Työssä jaksamisen kannalta on tärkeää muistaa, että opettajan ammattikin on vain työ siinä missä kaikki muutkin. Vastuullinen työ, mutta työ kuitenkin. Opettajien ei tarvitse olla yli-ihmisiä, ja heillä on samanlaiset oikeudet normaaliin elämään kuin kaikilla muillakin.
Ja aiempaan kauhukuvaani viitaten, opettajan ei todellakaan tarvitse olla vanhemmankorvike oppilailleen. Vanhemmuuden, ja lapsen pääasiallisen kasvatustehtävän vastuu on oppilaan vanhemmilla itsellään.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHyvin samankaltaisia asioita olen pohdiskellut aiheeseen liittyen kuin Ellikin. Perheen perustaminen ei vielä ole omalla kohdallani ajankohtaista mutta, toisinaan olen tullut ajatelleeksi, kannattaako siitä ikinä ajankohtaista tehdäkään, kun alan valintani on mikä on. Opettajan työ ja vanhemmuus näyttäytyvät herkästi toisiaan syövinä elämän osa-alueina, varsinkin kun pistää sosiaalisten medioiden tuputtamat epäluulon ja vainoharhaisuuden lasit päähän. Onneksi ne kuitenkin todellisuudessa voivat olla myös toisiaan tukevia ja toisissaan hyvän kierrettä ruokkivia alueita, kuten Sanna ihanasti esimerkilläsi muistutit.
VastaaPoistaToisaalta olen myös miettinyt usein lapsettoman opettajan dilemmaa. Sillä oppilaiden vanhempien edessä itse lapsettomana opettajana tulee ainakin minulle usein tunne omasta alemmuudestani ja vakuuttavuuden puutteesta. Tuntuu myös vanhempien kohdalla olevan pieni valttikortti vedota opettajan lapsettomuuteen tietyissä, vaikkapa oppilaan häiriökäittäytymiseen liittyvissä vuorovaikutustilanteissa. Olen kuullut eräänkin kerran oppilaan vanhemmilta ikään kuin perusteluna omalle väittämälleen heiton: "Sinullahan ei ole omia lapsia."
Onko opettajan arvovalta oppilaiden vanhempien edessä todella niin riippuvaista siitä onko opettaja itse vielä tullut lapsia hankkineeksi?
Koetko Sanna, että vanhemmuutesi toisi opettajuuteesi lisää arvovaltaa tai vakuuttavuutta, ja toisaalta oletko vanhempana kiinnostunut omien lastesi opettajien vanhemmuudesta tai lapsettomuudesta?