1. ''Olen tavoitettavissa'' - Koska opettajan pitää olla tavoitettavissa?

1.       ''Olen tavoitettavissa''
- Koska opettajan pitää olla tavoitettavissa?

Opettaja-lehden ensimmäisessä kappaleessa todetaan, että opettajien työkuorma valuu yli sekä opettajat kokevat huolestuttavan paljon haitallista kuormitusta. Paljon myös puhutaan siitä miten juuri valmistuneet opettajat jaksavat työssään, mutta artikkeli tuo hyvän näkökulman myös jo hetken työelämässä olleiden opettajien kokemiin työpaineisiin. Huolestuttavaa on ajatus siitä, että jo työelämässä olevien opettajien hyvinvointi on ”unohdettu”. Kehitys kehittyy ja meidän ammattiimme se tuo paljon positiivista, mutta voi myös lisätä riittämättömyyden tunnetta. Koko ajan täytyy olla aktiivinen sekä kehittyvä toimija ja samalla pitää huolta parhaimmillaan monen kymmenen oppilaan hyvinvoinnista.

Omasta näkökulmastani olen pohtinut tulevassa työssäni jaksamista siten, että tärkeää on pohtia ja luoda selkeät rajat omalle toiminnalle sekä tiedottaa mm. oppilaiden vanhempia siitä miten opettajana toivon heidän toimivan. Koen tärkeäksi sen, että opettaja on helposti lähestyttävä sekä oppilaiden että vanhempien näkökulmasta. Keskustelua opiskelijoiden kanssa olemme käyneet mm. siitä annammeko omat henkilökohtaiset puhelinnumeromme oppilaiden vanhemmille vai haluammeko käyttää eri numeroa työtarkoitukseen.

Allekirjoitan sen, että tuleva työmme sisältää monia haasteita sekä hyvässä että pahassa. Kollegoilta saatava apu ja tuki on varmasti elintärkeää varsinkin uraansa aloittelevalle opettajalle, mutta myös jo pidempään kentällä oleville opettajille. Parhaimmillaan mielestäni yhteistyö voisi olla jo työkokemusta sekä rutiinia omaavan opettajan ja hiljattain valmistuneen uusia ideoita täynnä olevan opettajan välillä. 

Salla Julku

Soveltavan tehtävän ohjeistus

Orientoivasta tehtävästä on selviydytty kunnialla ja nyt on seuraavan aika.Tässä tehtävässä teidät on jaettu kahteen ryhmään. Molemmille ryhmille on tehty oma blogikirjoitus, jossa on tarkemmat ohjeistukset tehtävään. Blogikirjoitukset aukeavat perjantaina 2.12. klo 12. Lue ohjeet huolella. 

Opiskeluintoa! :)


Ryhmä A:
Sanna
Elli
Juulia
Pauliina


Ryhmä B:
Suvi
Pekka
Sini
Joonas
Tiia


Ps. Mielipiteet tehtävästä voitte kirjoittaa tämän postauksen kommentteihin.

Orientoivan tehtävän palaute

Hei!

Tämän postauksen alle voitte käydä kommentoimassa palautteenne tehtävästä :)

Risuja ja ruusuja otetaan vastaan.

Kuinka yhdistää opettajan työ ja perhe-elämä?

Opettajan työ on henkisesti kuormittavaa, ja opettajat ovatkin yksi väsyneimmistä ammattiryhmistä lääkäreiden ohella. Opettajan työ on paljon muutakin kuin pelkkää opettamista: se on muun muassa kasvattamista, rakastamista, psykologina ja sosiaalityöntekijänä olemista ja paljon muuta. Ei siis ihme, että osa opettajista kokee jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä.

Mielestäni vanhemmuus rakentuu perimmäisenä huolehtimisen ja kasvattamisen periaatteelle.  Se, että vanhempi pystyy huolehtimaan lapsistaan, tarkoittaa toimivassa yhteiskunnassa yleensä sitä, että vanhempi käy töissä. Täten hän ansaitsee rahaa, jolla turvataan vähintäänkin katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa. Kasvattamisella taas annetaan eväät toimia yhteiskunnassa ja rakentaa toimivia ihmissuhteita. Kasvattamin ja huolehtiminen ovat moniulotteisia asioita ja niihin sisältyy paljon muutakin, mutta kaikkea siihen liittyvää toimintaa ohjaa pyrkimys lisätä hyvien asioiden määrää lapsen elämässä.

Kuinka siis yhdistää opettajan työ ja perhe? Itse teen sen siten, että pidän työn ja perhe-elämän pääsääntöisesti toisistaan erillään, mutta annan niiden tukea toisiaan. En tässä yhteydessä tarkoita sitä, etten työpaikalla kertoisi mitään perheestäni tai voisi soittaa lapsilleni, vaan sitä, että työaikana olen ensisijaisesti opettaja, vapaa-ajalla ensisijaisesti äiti ja puoliso. En mielelläni tee töitä kotona siten, ettei minulla olisi aikaa keskittyä myös lapsiini. Opettajana työskennellessäni vanhemmuuteni tukee opettajuuttani ja vapaa-ajalla opettajuuteni tukee vanhemmuuttani. Käytän äitiyttäni hyödyksi opettamisessa ja taas toisaalta käytän äitinä ollessani hyödyksi opettajan roolissa oppimaani.

Minä näen oman tulevan ammattini rikkautena ja omaa vanhemmuutta tukevana asiana. Olen saanut opintojeni aikana opiskella kasvatustiedettä ja lukenut aiheista jotka oikeasti kiinnostavat minua jo pelkästään äityteni vuoksi. Se on auttanut minua omien lasteni kasvattamisessa. Olen nähnyt ja kokenut kaikenlaista niin harjoitteluissa, kuin sijaisena toimiessa. Olen nähnyt erilaisista oloista tulevia lapsia, erilaisia vanhempia ja kasvatustapoja. Olen kuullut niin ihania kuin surullisiakin juttuja lasten ja nuorten maailmasta. Tuskin kukaan opettaja voi uransa aikana välttyä tällaisilta asioita. Uskon että juuri sen takia opettaja pohtii omaa vanhemmuuttaan ja omia ratkaisujaan keskivertovanhempaa enemmän. Toisaalta taas se, että minulla on omia lapsia, on auttanut minua opettajan työssä paljon. Minusta vanhemmuus ja opettajan ammatti tukevat toisiaan parhaimmillaan todella hyvin, kunhan ne ovat tasapainossa keskenään.

1. Olen tavoitettavissa - Koska opettajan pitää olla tavoitettavissa?

Opetusalalla työskentelevillä on enemmän väsymystä ja stressiä kuin muilla aloilla työskentelevillä. Työkuorma on ylitsevuotavan suuri ja haitallista kuormitusta on huolestuttavan paljon. Huh, Opettaja-lehden artikkeli työssäjaksamisesta ei todellakaan ala kovin rohkaisevasti! Vieläkö tässä pitäisi olla motivoitunut lukemaan opinnot loppuun ja ryhtyä tekemään tällaista työtä?

Opettajan työssä on paljon asioita, joista stressiä voi alkaa kertymään. Yksi näistä on opettajan tavoitettavissa oleminen. Nykyajan tietoyhteiskunnassa käsillämme on lukemattomia kommunikointivälineitä joilla on vahva jalansija myös työelämässä, oli ammatti mikä tahansa. On puhelinta ja Wilmaa, sähköpostia ja WhatsAppia - ja opettajan pitäisi olla tavoitettavissa näissä kaikissa vuorokauden ympäri. ...Tai siltä se ainakin joskus tuntuu. Jo pelkkä aiheen ajattelu saa tunteet roihahtamaan helposti pintaan. (Julmaa! Epäreilua! Eikö kukaan ajattele ope-raukkoja?) Mutta tunteet sikseen: Mikä on asioiden todellinen laita? Milloin opettajan pitää olla tavoitettavissa?

Viilennettyä hetken aikaa päätäni ryhdyin miettimään vastausta tähän kysymykseen. (Ratkaisukeskeisyyttä kehiin, hei!) Lyhyen tiedonhaun perusteella löysin Opetushallituksen sivujen Lait ja määräykset -osiosta tiedon, että sekä Perusopetuslaissa että OPSissa vaaditaan koulun ja kodin välistä yhteistyötä, joista tarkemmat tavoitteet, toimintatavat ja vastuut määritellään paikallisessa opetussuunnitelmassa. Esimerkkinä Savonlinnan seudun opetussuunnitelmassa opettajan tavoiteltavissa olemiseen liittyen mainitaan seuraavaa:

• Huoltajan tulee saada tietoa oppilaan kasvuun ja oppimiseen liittyvistä asioista sekä esim. mahdollisista poissaoloista.
• Kannustavat ja oppilaan oppimista myönteisesti kuvaavat viestit ovat tärkeitä.
• Yhteistyössä hyödynnetään kasvokkain tapaamisen lisäksi myös tieto- ja viestintäteknologiaa.

Opettajan tulee siis pitää yhteyttä koteihin TVT:tä hyödyntäen, mutta - varmaan meidän kaikkien iloksi ja onneksi - missään ei näkynyt mainintaa opettajien virallisista puhelinvastaanottotunneista tai yöpäivystyksestä. Varsinais-Suomen OAJ:n diaesityksessä "Opettajan oikeudet ja velvollisuudet. Ajankohtaisia teemoja ja opetuskäytäntöjä" mainitaan myös, että opetushenkilökunnalle ei ole asetettu yleistä velvollisuutta olla puhelimella tavoitettavissa työajan ulkopuolella kaikkina ajankohtina. Asiat eivät siis kuulostakaan olevan niin pahalla tolalla kuin aluksi tuntui.

Vastatakseni aiemmin esittämääni kysymykseen voin faktatiedon valossa sanoa, ettei ole mitään tarkkaan määriteltyä aikaa jolloin opettajan tulisi olla tavoitettavissa. Käytännössä opettajan tavoitettavuus jää siis pitkälti koulun ja yksittäisten opettajien oman päätäntävallan varaan, ja koska on kyse koulun ja kodin yhteistyöstä tulisi varmaankin myös vanhempien mielipiteitä kuunnella jollain tasolla. Kuten aiemmin sanottu, voi jatkuva saatavilla oleminen koitua opettajalle hyvinkin stressaavaksi. Opettajalla on kuitenkin tässä tilanteessa mahdollisuus ennaltaehkäistä stressaavan tilanteen syntymistä esimerkiksi asettamalla selkeät säännöt ja rajat siihen, koska ja millä tavoin vanhemmat voivat häntä tavoitella. Välttääkseen stressiä, opettajan on tärkeää olla velvollisuuksien lisäksi tietoinen myös oikeuksistaan. Näin voi luottavaisin mielin sanoa mitä on ja mitä ei ole valmis tekemään. Luulen, että monesti stressiongelmat voivat alkaa kasaantua kun opettaja ei osaa tai uskalla sanoa ei - mutta se onkin jo kokonaan toinen juttu.

Elli

Lähteet:

• Rutonen, M. 2014. Jaksaminen kovilla. Opettaja 6/2014. http://www.opettaja.fi/cs/Satellite?c=Page&pagename=OpettajaLehti%2FPage%2Fjuttusivu&cid=1351276519632&juttuID=1355755585464 [Luettu 26.11.2016]
• Opetushallitus. Lait ja määräykset. http://www.oph.fi/koulutus_ja_tutkinnot/perusopetus/hyvinvointi_ja_turvallisuus/kouluruokailu/kotivaki/lait_ja_maaraykset [Luettu 26.11.2016]
• Haanpää, S. 2014. Opettajan oikeudet ja velvollisuudet. Ajankohtaisia teemoja ja oikeuskäytäntöjä. OAJ Varsinais-Suomi, Turun YSI. https://www.google.fi/url?q=http://oajvs.fi/sites/default/files/materiaalit/opettajan_oikeudet_ja_velvollisuudet.pdf&sa=U&ved=0ahUKEwigx-WlwsfQAhWkCpoKHTyABZ0QFggXMAA&sig2=e3x-3l8hIQwUt72LZxD9Bg&usg=AFQjCNFKWwqsaxlsCXY-Ia-lil89C4CQwQ [Luettu 26.11.2016]

4. Tunteet mukana työssä

Työ uuvuttaa, stressaa, kuormittaa, musertaa… 

Kuitenkin se on jotain, jota rakastan.

Se on kutsumus ja haluan antaa sille kaikkeni.

Uskon, että pystyn kyllä pinnistämään vielä vähän kovemmin,

koska se on tärkeää.

Tunnen, että minun täytyy; minua tarvitaan.

Tunne, on juuri se, joka tekee työstä kutsumuksen: tunne työn merkityksellisyydestä ja mielekkyydestä, tunne yhteenkuuluvuudesta oman työyhteisön sisällä, tunne omasta tarpeellisuudesta, tunne oman panoksen merkityksestä. Tunnetta onkin vaikeaa ellei lähes mahdotonta irrottaa siitä, mikä kullekin on henkilökohtaisesti tärkeää ja läheistä. 

Kutsumuksensa toteuttajalla on valtava etu puolellaan työssään selviytymisen kannalta, sillä kaikki ne syvät positiiviset kokemukset ja se merkityksellisyyden tunne, jota rakastettu työ voi tarjota, auttavat jaksamaan ja kehittymään työssä jatkuvasti. Kuitenkin tunteiden liika sitominen päivittäiseen työhön tuo mukanaan myös varjonsa. Työn vaikeudet ja haasteet tai ihan vain silkka määrä voi paisua aivan kohtuuttomiin mittoihin, jos siihen suhtautuu liian henkilökohtaisesti: vastoinkäymisetkin tuntuvat ja sitoutuminen voi viedä pidemmälle kuin oikeasti olisi rahkeita venyä. Siinä missä tunteet voivat siis olla kannatteleva ja energiaa antava voima on niillä valitettavasti myös kyky johdattaa uupumuksen kierteeseen, josta on vaikea päästä pois.

Opettajan kutsumustyötä aloittelevana aikuisen alkuna on oma suurin haasteeni varmasti juuri sen balanssin löytämisessä, kuinka paljon lopultakin voin itsestäni työlleni antaa ja kuinka paljon on liikaa. Miten rajaan omaa sitoutumistani työhön niin, etten kutsumuksen palossa tule sitoneeksi koko elämääni vain työn ympärille. Haaste on todellinen vaikka se näin aukikirjoitettuna hullulle kuulostaakin. Kyllähän jo itsesuojeluvaisto pitää huolta, että työ ja muu elämä pysyvät tasapainossa. Ja eihän opettajan työssä tunteista, herkkyydestä nähdä ja kuulla oppilaita ja sitoutua heidän tukemiseensa ole kuin hyötyä, eihän?

Voin rehellisesti sanoa, että elämäni hienoimpia ja palkitsevimpia kokemuksia ovat olleet ne hetket, kun olen aidosti sitoutunut auttamaan ja tukemaan oppilastani ja se on kantanut hedelmää. Kun sain vuoden päätteeksi matematiikkaa kaiken yli pelkäävältä ja inhovalta oppilaaltani kirjeen, jossa hän kirjoitti: ”Et ole paras ope ikinä vain siksi, että tykkäät peleistä ja elokuvista, vaan sun ansiosta sana ’matikka’ ei enää satuta mun sielua. Kiitos.”, tuntui se kauneimmalta kiitokselta maan päällä. 

Kouluvuoden aikana tunsin oppilaani tuskan vaikeasta oppiaineesta ja se sai minut sitoutumaan hänen auttamiseensa. Tunneherkkyys ja syvän empatian salliminen itselle loivat tilan, jossa oppilas uskalsi avautua minulle vaikeuksistaan ja jossa hän oppi luottamaan minuun opettajana. Tuo luottamus antoi minulle valtavasti energiaa ja syvensi entisestään sitoutumistani. Ja lopussa kiitos seisoi. 

Olisi kuitenkin kaunistelua jättää ulos se tosiasia, että ylimääräiset ponnisteluni oppilaan hyväksi tekivät työstä vuoden kuluessa alati raskaampaa ja uuvuttavampaa. Kenties sitoutumisen raja olisi saanut mennä jo siinä, kun toista kuukautta putkeen romahdin työpäivän päätteeksi uupuneena kahden tunnin päiväunille joiden jälkeen heräsin vielä loppuillaksi valmistelemaan, hiomaan ja kehittelemään parempaa ja parempaa materiaalia ja tukimentelmiä päiviini mahtumatta mitään muuta. 

En vielä tuon ensimmäisen työvuoteni aikana kokenut tilannetta varsinaiseti ongelmaksi, minullahan oli missio ja kutsumus. Olen kuitenkin varma, että pidemmän päälle  se intensiteetti, jolla työtäni tuon vuoden aikaina tein, ei kestäisi. Minun on löydettävä oman jaksamiseni kannalta turvallisempi tapa pitää tunteet mukana työssä.

Juulia

4. Ope ei välitä- tunteet mukana työssä

Opettajien työssäjaksaminen huolestuttaa. Opettajat ovat väsyneempiä ja stressaantuneempia kuin muiden alojen työntekijät. Mikä opettajia oikein vaivaa?

Työelämän kasvavat vaatimukset ovat todellisuutta kaikilla aloilla, mutta opettajat oireilevat voimakkaimmin. Uskoisin sen johtuvan ainakin isolta osin siitä, että monet opettajat ovat kutsumustyössään, tai ainakin päätyneet alalle aidosta kiinnostuksesta opettamistyötä ja oppilaita kohtaan. Harva opettaja pystyy tai edes haluaa suhtautua oppilaisiin harmaana massana, johon on mahdollisimman tehokkaasti upotettava mahdollisimman paljon tietoa. Oppilaat ovat yksilöitä, ja heidän persoonansa ja ominaisuutensa vaikuttavat oleellisesti heidän kykyynsä ja motivaatioonsa oppia. Työn määrä taas vaikuttaa oleellisesti opettajan kykyyn ja motivaatioon opettaa ja kohdata näitä yksilöitä.

Liian suuren työmäärän edessä opettajasta tulee helposti väsynyt, stressaantunut ja äkäinen. Oppilaiden silmissä opettaja, joka ei välitä. Ja jos opettaja ei välitä, oppilas oireilee käyttäytymällä huonosti. Negatiivinen kierre on valmis.

Väsymykset keskellä voi menettää kykynsä nähdä oleellisen: miksi tässä työssä ylipäänsä ollaan. Monelle opettajalle juuri oppilaat ovat työssä myös merkittävä voimavara ja vuorovaikutus heidän kanssaan jopa työn parasta antia. On haaste, etuoikeus ja mahdollisuus olla välittävänä aikuisena läsnä oppilaiden elämässä. Monta kertaa oppilaat tarvitsevat paljon enemmän aikuista kuin opettajaa.

Mutta kuka välittää opettajasta? Työyhteisön ja oman lähipiirin tuki on ensiarvoisen tärkeää. Opettajan kuuluukin välittää oppilaista, mutta on silti osattava toimia omien voimavarojen mukaan. On hyvä välittää oppilaista aidosti, mutta silti on kyettävä myös irrottautumaan vaikeidenkin tilanteiden herättämistä tuntemuksista. Tärkeintä olisi etsiä keinoja omaan työssäjaksamiseen ja työmäärän pitämiseen kohtuullisena siten, että on mahdollista välittää.

Tommy Tabermanin sanoin:

”Tulla lujaksi,
 

pysyä pehmeänä.

 

Siinä on haastetta kylliksi,

yhdelle elämälle”

 
-Pauliina

3. Osaanko sanoa ei?

Opettajan työ on sekä hyvin palkitsevaa että kuormittavaa. Työn touhun lomassa ei välttämättä edes heti huomaa, kuinka oman jaksamisen raja alkaa pikkuhiljaa ylittyä. Tunnollinen opettaja saattaakin aivan yllättäen herätä tilanteeseen, jossa työt ja yksityiselämän kiireet ovat vallanneet kaiken käytössä olevan ajan. Silti voi olla todella vaikeaa kieltäytyä lisätehtävistä tai todeta työnantajalle, ettei yksinkertaisesti pysty tekemään enää nykyistä työmäärää enempää.

Luokanopettajalla voi olla vastuullaan jopa 20–30 oppilasta. Tällaisen ihmismäärän huomioiminen päivittäin on kuormittavaa. Lisäksi työhön kuuluu suunnittelua, arviointia, sekä yhteydenpitoa oppilaiden vanhempien kanssa. Opettajalla saattaa olla koulun puolesta myös muita luottamustehtäviä. Jatkuvasti pitäisi myös lisä kouluttautua ja päivittää osaamistaan.

Opettajan työ on kutsumusammatti, sillä töitä ei useimmiten voi jättää taakseen edes työpäivän päättymisen jälkeen. Miten opettajat sitten voisivat oppia sanomaan ei? Ensimmäinen ja tärkein asia olisi tiedostaa, että on arvostettava itse itseään sen verran, että kykenee kieltäytymään tehtävistä kuorman alkaessa olla riittävä. Jokaisella ihmisellä on ammattia katsomatta oikeus olla virkeä ja levännyt. Oikeus vapaa-aikaan on oltava kaikilla. Väsynyt opettaja ei myöskään ole lasten oppimista edistävä toimija. Rehtorilla on tärkeä rooli tunnistaa väsyneen opettajan avuntarve. Opettajan suhde rehtoriin tulisi olla hyvä, ettei suhde esimieheen aiheuttaisi enää lisästressiä. 

Opettajat varmasti haluavat olla hyviä työtovereita toisilleen. Voi olla vaikeaa sanoa toiselle opettajalle, että haluaisi olla tälle avuksi, mutta omat työt ovat jo valmiiksi tarpeeksi kuormittavia. Avoin ja tukea antava työympäristö voisikin olla näin ollen tärkeä tekijä opettajien jaksamisen kannalta. On tärkeää, että opettajat tuntevat toisensa ja tukevat apua tarvitsevia. Opettajien tulisi säännöllisesti tarkastella keskinäistä toimintaansa ryhmänä. Se, miten opettajahuoneen jengi toimii yhdessä, vaikuttaa myös oppilaiden toimintaan. 

Opettaja-lehden artikkelin mukaan työhyvinvoinnin kannalta väliinputoajia ovat keski-ikäiset opettajat. Heidän oletetaan jo hallitsevan työnsä, ja sen sijaan nuoriin opettajiin kohdistetaan enemmän resursseja. Mielestäni olisi tärkeää tarjota keski-ikäistyville opettajille täydennyskoulutusmahdollisuuksia tai vuorotteluvapaata pitkän työputken katkaisemiseksi. Avain opettajan työssä jaksamiseen on mielestäni taito uudistua. Varsinkin aineenopettajat, jotka opettavat vuodesta toiseen samoja asioita yhä uudelleen, hyötyisivät uusista näkökulmista ja oppimisympäristön vaihdoksista. 

Suvi

3. ''Osaanko sanoa ei?''

Opettaja-lehden artikkelin mukaan nuoret saavat apua työhönsä, mutta työuransa keskivaiheilla olevista 41-50 v. opettajista jopa viidesosa väittää työn jakautuvan huonosti. Yli 61-vuotiaista noin joka neljäs ilmoittaa työn jakautuvan erittäin huonosti. Tämä tulos on yllättävä itselleni, sillä en oikein osaa sanoa - näin luokanopettajan näkökulmasta, mitä tehtäviä työyhteisössä tulee jaettavaksi niin paljon, että osa opettajista tuntee kuorman jäävän heille itselleen. Kyselyn perusteella nimenomaan työssä kokeneemmat opettajat tuntevat työmäärän kasaantuvan itselle, joten tästä voisi päätellä, että mitä pitempään tekee opettajantyötä, sitä suostuvaisempi on tehtäviä ottamaan vastaan. Ehkä työssä kehittyy sellainen ajatus, että hommat pitää vain tehdä, ja jos minä en tee, niin ei muutkaan.

Itselleni tulee työelämässä varmaankin vaikeuksia sanoa "ei" ylimääräisiin tehtäviin, sillä olen mielelläni monessa mukana. Jos jollakin tulee mielenkiintoinen idea tapahtuman tai projektin toteuttamiseen, saatan lähteä helpostikin mukaan, koska siitä voi syntyä jotain suurta! Aikaa tuntuu löytyvän sitä mukaa, mitä enemmän tehtäviä on. Jos tehtävät ovat mielekkäitä, on niitä mukava myös tehdä. Itse näen monetkin tehtävät mielekkäinä, ja siksi niitä otan tehtäväkseni. Tämä saattaa johtaa työelämässä esimerkiksi joulujuhlan, tai muiden tapahtumien organisointiin. Tällöin toivoisin saavani mukaan jonkun innostuneen työparin, jonka kanssa tehtäviä voi vähän jakaa.

Jos ihmisiltä kysyy apua ylimääräisiin tehtäviin, voivat vastauket olla vähäisiä, sillä kaikilla on varmastikin paljon ajateltavaa oman luokan opettamisessa ja arvioinnissa. Ehkä perusteltua olisi pyytää apua ainakin koulun sisäisiin töihin, jotka tulevat rehtorilta. Silloin työtehtävä vaikuttaa sellaiselta, että jonkun se on joka tapauksessa tehtävä. Siksipä tehtävä on mielekkäämpää tehdä yhdessä, kuin yksin. Jos itse huomaisin toiselle lankeavan koulun sisäisen tehtävän tekemisen, olisi siinä varmaankin hyvä ajatella tilannetta omalta kannalta. Niinpä apuun olisi lähdettävä sitä pyydettäessä. Toisaalta, jos aina lupautuu mukaan tehtäviin, voi työyhteisössä saada työjuhdan maineen, mikä kasaa tehtäviä koko ajan enemmän omaan niskaan. Tämän pohdinnan perusteella pitääkin alkaa harjoitella sanomaan enemmän "ei".

Pekka

Tunteet mukana työssä

Kuinka henkilökohtaisesti suhtaudut oppilaiden asioihin?

Jokainen meistä välittää oppilaista ja haluaa heille vain parasta. Entä jos joku oppilas pyörii mielessä vapaa-aikanakin? Mietit, onko hänellä kaikki hyvin. Tällaisessa tilanteessa kannattaa aina olla yhteydessä lapsen vanhempiin sekä sosiaalitoimeen ja ilmaista oma huolensa lapsen hyvinvoinnista. Opettajalla on myös velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus, mikäli havaitsee selkeää laiminlyöntiä.

Mikäli mielessä pyörii lapsen oppimiseen ja koulunkäyntiin liittyvät seikat, on siitä hyvä keskustella myös lapsen vanhempien tai huoltajan sekä kollegoiden kanssa. Opettajan on tärkeä muistaa ettei hän ole niiden lasten kanssa yksin, vaan aina löytyy tukiverkkoa, jonka kanssa asioita voi viedä eteenpäin. Oppilaan tilanteen murehtiminen yksikseen ei ole hyväksi opettajan jaksamiselle, eikä myöskään oppilaan etu.

Itseä mietityttämään jääneitä asioita pitää käydä läpi, jottei ne jää stressaamaan pitkäksi aikaa. Vaitiolovelvollisuuden vuoksi kenenkään henkilökohtaisia asioita ei saa kertoa ulkopuolisille, mutta asioista voinee puhua yleisellä tasolla ja henkilöitä mainitsematta. Mikäli tilanne vaatii, voi opettaja olla myös yhteydessä esimerkiksi työterveyteen ja päästä keskustelemaan asioista luottamuksellisesti. Myös päiväkirjan pitäminen ja aiheeseen liittyvän kirjallisuuden lukeminen voivat olla keinoja käsitellä mieltä painavia asioita.

Vapaa-ajan harrastukset ovat tärkeä osa henkisen hyvinvoinnin ylläpitämistä ja uskon, että ne auttavat myös karistamaan työasiat mielestä. Pitää pystyä irroittautumaan työajatuksista, jotta stressi ei ota ylivaltaa.

-Sini

5. Moniammatillinen yhteistyö voimavarana?

Moniammatillinen yhteistyö koulussa tarkoittaa monia eri asioita: se voi olla kahden opettajan välistä yhteistyötä tai opettajan ja pyskologin välistä yhteistyötä.Tässä blogitekstissä pohdin kuitenkin kahden opettajan välisen yhteistyön mahdollisuuksia käsityöopettajan näkökulmasta. Tekstiilikäsityön voi integroida kaikkeen oppimiseen, koska se tukee oppimista niin kielissä kuin matematiikassakin. Teknisen työn sisällöt linkittyvät luonnontieteisiin.

Mahdollisuuksia on niin paljon kuin on mielikuvitusta niiden hyödyntämiseen. Moniammatillinen yhteistyö parhaimillaan tukee ilmiöpohjaista oppimista ja helpottaa eri ilmiöiden ymmärtämistä. Käsityöt voivat tukea useita fysiikan ilmiöitä, kuten sähköoppia. Sähkö on kaikille tuttua, koska ilman sähkö ihmisten luoma maailma ei oikein pyöri, mutta moni meistä ei täysin ymmärrä sähköä. Vaihtovirta, käämi ja ohmi ovat tuttuja sanoja, mutta silti niitä ei osaa kaikki selittää. Fysiikan ja käsityönopettajan yhteistyönä saadaan sähkön teoria käytäntöön ja rakennettua jotain konkreettista. Tällöin oppilas saa kahdelta asiantuntijalta (opettajalta) opit, ensin siitä mitä tehdään ja sitten miten se tehdään. Tämä tukee monenlaisia oppijoita ja kahden opettajan samanaikaisopetus takaa työrauhan todennäköisemmin kuin yhden opettajan opettaessa. Käsityön ja fysiikan yhdistäminen on vain yksi hyvä esimerkki siitä mitä kaikkea voidaan saavuttaa. Eikä se suinkaan ole ainoa esimerkki, muutkin tieteenalat voivat auttaa opettajaa työssään: sosiologia ja psykologia auttavat ymmärtämään ihmistä ja yhteiskuntaa.

Kruunun muuttuessa klaavaksi ja asiaa tarkemmin pohtiessamme huomaamme ettei tämä idealistinen malli välttämättä toimi käytännössä. Kahden opettajan pitäessä yhteisen tunnin, tulee suunnitteluun panostaa. Suunnitteluun ei välttämättä löydy yhteistä aikaa muutenkin paljon töitä tekeviltä opettajilta ja koska yhteistyön suunnittelu on täysin ylimääräinen asia (ainakin nykyisin). Myös palkkaus lienee ongelma, sillä maksaako kunta yhdestä oppitunnista tuplasti? Yhteisen tunnin voisi pitää myös niin, että lukujäjrestys rakennetaan sen ehdoilla että fysiikan tunti on käsityöluokassa, fysiikan ja käsitöiden olevan perättäiset tunnit. Tämä vaatisi lukujärjestyksen laatijalta melkoista työtaakkaa, jos koko koulu tekee yhteisiä tunteja. 

Toisaalta OAJ:n työolobarometrin mukaan tiimityö lisää tyytyväisyyttä, joka on mielestäni ristiriitaista koska tässä tapauksessa se tarkoittaisi myös lisää työtä. Toisaalta jos lisänä tuleva työ luo tyytyväisyyttä, voi se olla hyödyksi. Ja ehkäpä suunnitteluvaiheessa kun tekee työtä kollegan kanssa, saa uusia näkökulmia omaan suunnitteluun ja ajatteluun. Samoin voi olla hyvä paikka oppia, kun näkee toisen opettavan. 

Kysymykseen etu vai rasite, vastaan erään mestarin sanoin: se on fifty-sixty. Aika ja resurssit ovat tässä ongelmia, mutta uskon ainakin osaa opettajista tämän kiinnostavan. Itse olen ainakin moniammattillisen yhteistyön kannalla.

Joonas Rinkinen